Jonottaminen

No niin,
Joulukuussa päätin siis hakea apua. 
Mette oli aiemmin käynyt Koulukuraattorilla ja aloitin avun pyytämisen sieltä.
Sain useamman numeron, mistä voisin pyytätää apua ja siitä sitten alkoi avun haku.

Ensimmäiseksi meidän piti käydä hakemassa perusläääkärintodistus. Onneksi saimme ihanan lääkärin, joka otti meidät tosissaan. Hänen piti tehdä meille lähete psykiatriseen hoitoon. Ainoa ongelma oli, että Mette oli 12 -vuotias, eli hän kuului vielä lastenpsykiatriselle puolelle, mutta hän oli muutaman kuukauden päästä täyttämässä 13 -vuotta ja silloin lapsi siirettäisiin automaattisesti nuorisopsykiatriselle.

Lääkäri suositteli meitä odottamaan siihen, että Mette täyttäisi 13 ja sitten me voisimme aloittaa pitkäkestoisen hoitosuhteen samassa paikassa, eikä vaihtaa "puolta" muutaman kuukauden jälkeen.
Päätimme toimia näin, vaikka kolme kuukautta tuntui aivan liian pitkältä ajalta.

Tänä aikana Mette kävi säännöllisesti Koulukuraattorilla ja heille muodostuikin hyvä ja luottamuksellinen suhde. Tämä oli todella tärkeää, koska Mette oli sanonut, ettei tällähetkellä pysty luottamaan ja puhumaan minulle.

Kun vihdoin Mette pääsi tutkimusjaksolle psykalle, niin hoito alkoi nopeasti.
Ensiksi kartoitetaan useamman henkilön voimin, millaisesta masennuksesta on kyse ja onko kyse edes masennuksesta. Sitten kun selvisi, että Mette sairastaa keskivaikeaa masennusta, kärsii ahdistukesta ja pakko-oireista, niin aloitimme hoidon. Siihen sisältyi säänölliset tapaamiset omahoitajan ja lääkärin kanssa. Ja samalla alkoi myös lääkitys.
Tässä vaiheessa tunsin suurta helpotusta, että nyt tämä vihdoin kääntyy parempaan. Myös lääkärit sanoivat, että nyt pahin on vihdoin ohi.

Voikun se olisikin ollut näin.

Aluksi kaikki oli hetken paremmin, Mette söi lääkkeitä säännöllisesti ja ne tuntuivat tehoavan. En tiedä olisiko sama vaikutus ollut lumelääkkeillä, koska uskon paremman olon johtuvan siitä, että myös Mette uskoi kaiken muuttuvan nyt paremmaksi.
Jo muutaman viikon jälkeen annostus kuitenkin tuplattiin, koska oikeaa muutosta ei ollut tapahtunut.
Seuraavat kaksi kuukautta menikin ihan mukavasti, ilman mitään suurempaa takapakkia.

Sitten oli suuren muutoksen aika kun Mette siirtyi yläasteelle. Hän oli siitä innoissaan kun suunnilleen sama luokka sai jatkaa yhdessä yläasteelle.
Kuitenkin kesän aikana moni oli muuttunut. Osa tytöistä oli muuttunut "pissiksiksi" ja niiden elämä pyöri ihan eri asioiden ympärillä kuin Meten. Mette oli erillaisempi nuori joka tykkäsi punkimmasta tyylistä, eli shokkivärisistä hiuksista ja lävistyksistä. Tämä tottakai aiheutti väillä kitkaa kavereiden välillä, eikä syy ollut aina edes niissä muissa kavereissa. Tämä johti siihen että Mette oli kokoajan enmmän ja enemmän yksin koulussa ja vetäytyi omiin oloihin.

Pikkuhiljaa kouluun meno alkoi ahdistaa Metteä todella paljon ja hän oli "kipeänä" todella usein.
Kertaakaan Mette ei lintsannut, koska annoin hänen pahoina päivinä jäädä kotiin nukkumaan.
Tämän koin parhaaksi vaihtoehdoksi pahimman kautta.
Kerran en antanut Metelle periksi jäädä kotiin vaan sanoin, että nyt on mentävä kouluun ja ryhdistäydyttävä
(lääkäri oli aina kieltänyt sanomasta masentuneelle potilaalle, että sen pitää ryhdistäytyä, koska se pahentaa sairaan oloa entisestään). Kun palasin Meten huoneeseen uudellee hoputtamaan, niin löysin hänet kuristamasta itseeän hyppynarulla. Siinä ei sitten enää kouluun pakotettukaan vaan otettiin uusi vaihde päälle hoidossa.

Samaan aikaan Mette oli alkanut myös viiltelemään itseään. Tämän vuoksi Meten lääkäri suositteli Avosairaanhoito jaksoa.